Olen viime aikoina lukenut paljon minimalismia ja yksinkertaista elämää käsitteleviä artikkeleita- ja blogitekstejä. Muiden kokemuksia lukiessa ja pohtiessa, tulen päivä päivältä varmemmaksi siitä mihin tavaran vähentämisellä loppujen lopuksi olen pyrkimässä.
Se on yksinkertainen, hyvä elämä - jossa minulla on tilaa ja mahdollisuus olla minä. Minä sellaisena, kuin tahdon olla.
Huomaan tarkkailevani itseäni huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Aamulla meikatessani pohdin, teenkö sitä siksi että itse tahdon, vaiko siksi että "niin kuuluu tehdä" koska "näin kaikki tekevät"? Iltaisin töistä kotiin tullessani mietin, kuinka oikeasti tahtoisin päivän viimeiset tunnit kuluttaa. Katsoisinko laiskana pari tuntia TV:tä vai tekisinkö jotain omaa tai perheeni hyvinvointia kohottavaa? Jotain aidosti rentouttavaa? Kehittävää? Sivistävää? Luovaa? Jospa tekisinkin jotain niistä asioista, joista aikaisemmin olen todennut "olisipa joskus aikaa".
Pikkuhiljaa ajatukset muuttuvat teoiksi. Meikkipussin äärellä mietin jo, että seuraavan tuotteen loppuessa voisin kokeilla pärjäisinkö ilman. Onko tämä viimeinen puuterin sipaisu oikeasti minun päivääni olennaisesti kuuluva osanen? Vastaus löytynee vielä jokin päivä. Miehen ollessa iltavuorossa, en olekaan tavalliiseen tapaani todennut olevani "ihan liian väsynyt tekemään mitään tai lähtemään minnekään", vaan työstänyt ajatusmallejani ja litistänyt pohdintani tokaisuun "Ajattelen olevani liian väsynyt - mutta ehkä en kuitenkaan ole" - ja lähtenyt lasten kanssa vaikkapa salille. Tai tehnyt kotitöitä. Silittänyt vaatteitani. Maalannut.
Mitä enemmän ympärilläni on tyhjää tilaa ja joutilasta aikaa, sitä luovemmaksi tunnen itseni. Ja juuri sellainen koen pohjimmiltani olevani. Luova ja reipas. Optimisti. Hyväntekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti